Kansalliseksi traditioksemme alkaa muodostua MOT-kohu, jonka seurauksena on taas roihahtanut aiheellinen keskustelu. Tällä erää masennuslääkkeistä ja psykoterapiasta, jotka on jälleen kerran onnistuttu asettelemaan vastakkaisiin leireihin.

Odotin aikani tilanteen rauhoittumista, mutta se tuntuu saavan yhä omituisempia piirteitä. Esimerkkinä tästä Aku Kopakkalan viimeisin haastattelu, jonka nettiversiota on jakanut toistaiseksi jo 24 000 suomalaista. Media on näyttänyt voimansa ja tieteellistä pohjaa vailla oleva kärjistäminen liittyen masennuslääkkeisiin saa jatkua. Airueenaan tietenkin henkilö, jolla ei ole minkäänlaista tuntemusta farmakologian alalta.

Mikäli oma työkokemus ei tarjoa monipuolista ja käytännönläheistä näköalapaikkaa tunteita kuohuttavaan aiheeseen, saa sen parissa älykäskin ihminen itsensä sekaisin. Enkä tarkoita nyt henkilökohtaisesti yllä mainittua psykologia, vaan meistä aivan jokaista. Samalla tapaa, kuin vanhan vertauskuvan sokeat miehet elefantin kimpussa, näemme yleensä vain sen mitä osuu omalle kohdallemme ja mihin satumme tarttumaan. Laajemman kokonaisuuden hahmottaminen on hyvin haasteellista, jos tulee pidettyä laput silmillä tiukasti kiinni vain jonkun hännästä…tai korvasta.

Niinpä minulla on pari kysymystä, joihin kaipaisin vastausta:

Miksi kohuhaastatteluiden lääkevastaiset kannanotot ovat niin heikosti perusteltuja, että lukija saa myötähävetä.
Miksi erittäin rankkojen kannanottojen rinnalle ei ole tarjottu muitakin näkökulmia, kuten hyvään journalismiin kuuluu?
Mikäli lausuntoja ei haluta farmakologiaan erikoistuneilta asiantuntijoilta, jollainen mm. paljon esillä ollut psykologi ei edelleenkään ole, voisiko joku muukin psykologi sanoa jotain – myös julkisuudessa?
Taidan aloittaa omalta osaltani.

Jos nykyistä keskustelua ohjaavat masennuksen hoidon kustannustehokkuus yhteiskunnallisella ja yksilötasolla sekä samanaikaisesti tavoite saada mahdollisimman hyvä hoitovaste jokaiselle masentuneelle, miksi ihmeessä lääkitys ja terapia pitää asettaa eri puolille aitaa?

1) Merkittävälle osalle masentuneista lääkityksen ja terapian yhdistelmä toimii parhaiten. Samalla säästetään yhteiskunnan varoja, kun ylläpidetään masennusalttiin työkykyä pitkällä tähtäimellä. Esimerkiksi Kelan omien selvitysten perusteella psykoterapiakuntoutusta saaneista valtaosa voi palata kuntoutuksen jälkeen takaisin ansiotyön tai opintojen pariin. Myös yli puolet työttömänä olleista siirtyy jälleen töihin tai opiskelemaan. Tämän ohella psyykenlääkkeiden käyttö vähenee.

2) Lääkitys vaikuttaa masennuksen biologiseen syyhyn ja mahdollistaa siten vaikeasti masentuneellekin terapian, josta hän saa jotain irti ollessaan ylipäätään terapiakunnossa. Myös terapia aiheuttaa myönteisiä muutoksia aivojen kemiassa, joten kaikkiaan ihmisen keho ja mieli ovat saumattomasti sidoksissa toisiinsa.

3) On kustannustehokasta hoitaa joka ikinen masentunut siten, ettei hoidon jälkeen tule enää runsaasti tai massiivisia relapseja. Näitä terapia ennaltaehkäisee runnoessaan aivokemiallisen tilan ohella masennukselle altistavia ajatusmalleja uuteen uskoon. Masentuneen itsesäätelykykyä on siis parannettava ja tähän yksin lääkitys ei pysty. Jos hoidetaan ihmisen ajatus/toimintamallien sijaan vain hänen aivokemiaansa, pääsevät negatiiviset mallit vaikuttamaan tähän kemiaan taas myöhemmin, lääkityksen lopettamisen jälkeen.

4) Lääkityksen, terapian tai näiden yhdistelmän tarve on kiinni perintötekijöistä, masennuksen vaikea-asteisuudesta ja masentuneen asenteesta lääkitystä tai psykoterapeuttista hoitoa kohtaan. Hoidon eri osa-alueiden ajoitus ja annostus on tärkeää suunnitella järkevästi ja moniammatillisesti. Oma lukunsa ovat vielä ne, joille ei tahdo löytyä sopivanlaista lääkettä. Tai lääkitys ei tehoa yksilöllisen lääkeainemetabolian asettamien haasteiden takia. Onneksi näyttöön perustuvia hoitovaihtoehtoja riittää.

Masennuspotilas ei voi siis koskaan olla vain keskiarvojen näkökulmasta katsottava pisara tilastotiedon meressä. Meillä ei yksinkertaisesti ole varaa tällaiseen ajatteluun.

Lievemmin masentuneen kohdalla lääkityksen aloittaminen akuutin elämänkriisin yhteydessä on epäammattimaista ja tuottaa pahimmassa tapauksessa ikäviä sivuvaikutuksia. Alavireisyyttä aiheuttaneen tärkeän kehitysvaiheen läpikäyminen vaikeiden tunteiden kera voi olla koko loppuelämän kantava voima. Surun kohtaaminen opettaa sietämään pahaa oloa, joka on mielenterveyden ylläpitämisen kannalta tärkeä taito. Se, että lääkärin vastaanottoaika on lyhyt, ei ole minkäänlainen syy olla ohjaamatta asiakasta mielenterveyspuolelle. Vaikka ei muuta voisi, niin aina ehtii iskeä lääkereseptin sijaan käteen lapun, jossa on toimintaohjeet minne mennä ja yhteystiedot. Toki sellaisessa tilanteessa, jossa asiakas ei halua keskusteluapua, voi tilanne olla hyvin ongelmallinen. Hoitopolun pitäisi siksi olla nykyistä selkeämpi.ja keskusteluapuun kohdistuvien asenteiden muuttua.

Mitä tulee vaikeammin masentuneisiin, täytyy oman ammatillisen kokemukseni perusteella painottaa, ettei kyseiseen ryhmään kuuluva asiakas useinkaan hyödy alkuvaiheessa hoitoa syväluotaavasta keskusteluavusta tai ratkaisukeskeisistä menetelmistä, sillä hän ei välttämättä muista myöhemmin mitään käyntien tarkemmasta sisällöistä.

Koska olen ollut paljonkin tekemisissä lääkityksestä hyötyvien, vaikea-asteisesta masennuksesta kärsivien asiakkaiden kanssa, ei minulle tulisi siis mieleenkään lähteä puhumaan laaja-alaisesti masennuslääkitystä vastaan. Farmakologian osalta kujalla olevien psykologien ja muiden vastapainoksi lääkityskeskeisillä lääkäreillä tai psykiatreilla ei taasen tunnu olevan kovin syvällistä tietämystä psykoterapian vaikuttavuudesta. Saati siitä, kuinka haasteellista tätä puolta masennuksen hoidossa on tutkia survomalla terapia samoihin tutkimusraameihin kuin lääkkeet. On siis osattava tehdä moniammatillista yhteistyötä ja venyttää aivokapasiteettia vähemmän mustavalkoiseen suuntaan.

Voimat yhdistämällä meillä suomalaisilla on kaikki mahdollisuudet edistää masennuksen lääkkeettömän ja yhdistelmähoidon asemaa sekä saatavuutta entisestään. Lääkevastaisella mentaliteetilla ja huonolla journalismilla tämä ei kuitenkaan tapahdu. Onneksi näillä on silti jo nyt saatu paljon hyvää aikaan. Esimerkiksi se, että me mielenterveysalan ammattilaiset olemme provosoituneet ja havahtuneet.